Mirka Hienonen on tieto- ja viestintätekniikan insinööri (AMK) ja työskentelee asiantuntijana Lapin ammattikorkeakoulun Digitaaliset ratkaisut -osaamisryhmässä.

Harjoittelu on pakollinen osa tieto- ja viestintätekniikan insinöörin koulutusta. Harjoittelu voidaan katsoa opintojen kulmakiveksi, jossa perusasiat osaava insinöörinalku pääsee levittämään ensimmäisen kerran siipiään ja kokeilemaan taitojaan työelämässä. Ensikosketus voi olla innostava, pelottava, palkitseva tai jotain siltä väliltä tai kaikkea niitä. Mielenkiintoisen omasta työharjoittelustani teki se, että suoritin sen kokonaan etänä.  

Ensiaskeleet etäharjoitteluun 

Kun sain hyväksyvän vastauksen lähettämääni harjoitteluhakemukseen FrostBit Software Laboratoriolta kevättalvella 2023, miltei hypin innosta. Ennen kaikkea siksi, että harjoittelu oli mahdollista suorittaa etänä. Tämä oli minulle kuin lottovoitto, sillä home- ja monikemikaaliallergisena lähiharjoittelu- tai työ olisi ollut minulle sula mahdottomuus.  

Lisäksi tiesin, että etäharjoittelupaikat olivat enemmän kuin kiven alla – olisin ollut tervetullut moneenkin paikkaan, kunnes aloin kysellä etämahdollisuudesta. Yritykset suhtautuvat ymmärrettävästi hieman epäluuloisesti harjoittelijoihin, sillä usein he eivät osaa vielä paljoa ja vaativat runsaasti ohjausta. Ajatus etäharjoittelusta saattaa siksi olla ajatuksena suurempi mörkö yrityksille kuin harjoittelijalle itselleen: He eivät itsekään tiedä, miten harjoittelijan etäohjaus onnistuu.  

Jännitin omaa harjoitteluani: halu todistaa ja kehittää osaamistani oli kova, mutta en tiennyt, miten se onnistuisi etänä. Riittäisikö opinnoista saatu kokemus sujuvaan alkuun pääsemiseen, vai olisinko aivan pihalla kaikesta? Tukeuduin henkisesti kahteen asiaan: minulla oli pitkä kokemus etäopinnoista ja että harjoittelun tarkoitus on oppia – ei osata kaikkea ennestään. 

Kokemuskatsaus etäharjoittelusta 

Harjoittelu alkoi kuin mikä tahansa työharjoittelu. Paikalle saavuttiin sovittuun aikaan perehdytystä kuulemaan sekä tutustumaan muihin harjoittelijoihin. Tässä tapauksessa työpaikalle saavuttiin Teams-puhelun välityksellä. Tässä ei varsinaisesti ollut mitään outoa minulle, olivathan opinnotkin olleet Teamsissä tai Zoomissa. Ainoa jännitysmomentti oli yhteyksien ja tekniikan pelaaminen ja yleisesti ottaen ne olivat toimineet hyvin.  

Lyhyen esittäytymisen ja työaikoja koskevan infon jälkeen pääsimme töihin. Harjoittelijatiimimme tehtävä oli päivittää CERN-projektin visuaalinen ilme. Kyseessä oli Unity-pelimoottorilla toteutettava virtuaalikierros, jossa ’pelaaja’ pääsi tutustumaan kohteeseen maanpinnalta sekä tunneliosuudessa. Sain päätehtäväkseni, pitkälti omasta pyynnöstäni, tunnelin ilmeen päivittämisen. Tämä sisälsi tekstuurien uusimista, 3D-mallinnusta, animaatioiden päivittämistä sekä tunnelin äänimaailman lisäämisen ja valotuksen optimoinnin.  

Vaikka meillä oli valvoja saatavilla koko projektiosuuden ajan, olin yllättynyt miten itsenäisesti saimme lähteä projektia toteuttamaan. Sovimme harjoittelijatiimin kesken työnjaon ja alustavat aikataulut sekä pidimme keskenämme palavereja alkuun noin kerran viikossa. Kun kaikki olivat selvillä projektin kulusta ja olimme tutustuneet toisiimme paremmin, palaverit jäivät vähemmälle ja kommunikoimme tarpeelliset asiat chatin kautta. Tämä takasi kaikille katkeamattoman työrauhan ja hommat edistyivät miltei omalla painollaan.  

Erityisen miellyttävää oli, että ryhmän jäsenet esittelivät toisilleen aikaansaannoksiaan projektin aikana ja kysyivät muiden ryhmäläisten mielipiteitä. Näin kaikki saivat äänensä kuuluviin ja projektin laatu säilyi yhtenäisenä eri alueista huolimatta. 

Esittelypalaverit pidettiin suurimmaksi osaksi Teamsin välityksellä. Jäin pois vain yhdestä palaverista, jonka sisällön ja saadun palautteen muut harjoittelijat kertoivat minulle palaverin jälkeen. Etäharjoittelu toimi mielestäni sujuvasti.  

Kun oma osuuteni CERN-projektista alkoi valmistua, minua kysyttiin toiseen projektiin, jossa tarkoituksena oli suunnitella käyttöliittymä poronhoidolliseen sovellukseen. Avoin kaikelle tekemiselle ja uuden oppimiselle kun olen, osallistuin tähänkin projektiin mielelläni.  

Perehdytys tapahtui tutusti Teams-puhelussa ja sain lisäksi ohjaajaltani suunnittelua helpottavaa materiaalia. Minulla oli siis kaikki tarpeellinen eteenpäin pääsemiseksi. Lisäksi ohjaajani totesi, että kyseessä oli hänen ensimmäinen etäohjauksensa, ja halusi tietää oliko hän onnistunut mielestäni ohjauksessa. Olimme siis samassa veneessä, ei hukassa, mutta molemmat hieman ihmeissämme.  

Ohjaajan ja harjoittelijan asenne 

Ohjaajani tunnustus sai minut miettimään harjoittelijoiden ohjaajan mentaliteetin tärkeyttä. Oli selvää, että ohjaajani halusi onnistua ohjaamisessani. Tämä onkin mielestäni se tärkein asia, joka johtaa harjoittelijan onnistumiseen. Jos ohjaaja haluaa harjoittelijan onnistuvan – tapahtui ohjaus sitten livenä tai etänä – on myös harjoittelija motivoituneempi onnistumaan ja onnistumisen todennäköisyys kasvaa.  

Onnistuneeseen etäharjoitteluun harjoittelija pystyy vaikuttamaan pitkälti myös omalla asenteellaan. Positiivinen asenne, oma-aloitteisuus ja oman osaamisen ja osaamattomuuden ymmärtäminen auttavat pääsemään jo pitkälle. Viimeisimmällä tarkoitan kynnystä avun pyytämiseen. Vaikka minua kehotettiin olemaan yhteydessä ohjaajiini aina kun ’mitään nousee esille’, on avunpyyntökynnykseni todella korkealla.  

Päädyin avunpyytämisen suhteen kompromissiin. Koska halusin ratkaista ongelmat itse, mutta halusin töiden myös edistyvän reipasta tahtia, päätin, että voin käyttää itsenäiseen ongelmanratkaisuun muutaman tunnin. Jos ongelma ei siinä ajassa ratkea, on avun pyytäminen paras vaihtoehto. Toisaalta, jos tiesin mitä olin tekemässä ja ongelma tulisi ratkaista osissa, sallin itselleni pidemmän ajan ratkaisujen löytämiseen. Tämä kehitti myös omia ongelmanratkaisutaitojani ja insinöörimäistä ajattelua. 

Harjoittelijan osuus onnistumisessa 

Tärkeäksi harjoittelijan ominaisuudeksi havaitsin myös joustavuuden, palautteen vastaanottamisen ja sen, että harjoittelijan kannattaa tiedostaa jo hyvissä ajoin se, että hän tulee todennäköisesti tekemään myös virheitä harjoittelun aikana.  

Joustavuus ja palautteen vastaanottaminen ovat normaali asia työelämässä. Työntekijän, tai tässä tapauksessa harjoittelijan, työpaikkaonnellisuus on mielestäni vahvasti sidoksissa näihin kahteen asiaan.  

Joustavuus on kyky vastata projektin aikana eteen tuleviin muutoksiin. Tämäkin on tavallaan asennekysymys. Muutoksia tulee aina olemaan projektin aikana, syystä tai toisesta. Muutosten laajuus voi vaihdella pienistä korjauksista kokonaisten sivujen ja toiminnallisuuksien uudelleenrakentamiseen. Muutokset voivat tuntua raskaalta ja kiristää vieteriä, mutta muutostarpeeseen vastaaminen tukee sekä harjoittelijan osaamista, että toimeksiantajan tyytyväisyyttä.  

Palautteen vastaanottaminen nivoutuu edelliseen. Toki tässä vaikuttaa myös se, miten palaute annetaan, mutta erityisesti se, miten se otetaan vastaan. Palautteeseen suhtauduin itse hyvin avoimesti. Mielestäni kaikki palaute oli hyvää palautetta, sillä se antoi mahdollisuuden kehittää itseäni. Viisaammilta ja kokeneemmilta saatu palaute on myös arvokasta tietoa, ei pelkästään kommenttia siitä mikä oli hyvää ja mitä voisi vielä kehittää.  

Virheiden tekemiseen on mielestäni vain yksi ratkaisu ja suhtautuminen: kun virheitä tekee, ne pyritään korjaamaan – joko itsenäisesti tai avun kanssa. Morkkikseen ei ole syytä jäädä kierimään. Omalla kohdallani satunnainen jälkimorkkis toimii kuitenkin myös oppimiskokemuksena. Mitä opin tästä, jotta voin välttää tekemästä sitä uudelleen? 

Ensikertaa etäohjaajana 

Ollessani kesällä 2024 FrostBitillä projektityöntekijänä pääsin myös itse ensikosketukseen etäohjaamisen kanssa. Vastuulleni annettiin pieni harjoittelijaryhmä. Myös kaikki ryhmäläiset olivat etänä. Tämä ei juuri hätkäyttänyt, koska osa heistä oli entisiä kurssikavereitani, eli myös he olivat tottuneet etäopiskeluun. Aloin kuitenkin hyvin nopeasti hahmottaa, mitä omien ohjaajieni päässä oli mahdollisesti liikkunut, kun he olivat ohjanneet minua.  

Osaanko auttaa heitä tarvittaessa? Onnistuuko ongelmien ratkaisu etäyhteydellä? Kärsivätkö omat työni, jos he tarvitsevat koko ajan apua? Olin vasta hetki sitten itsekin opiskelija, haluavatko he edes kuunnella minua? Kaikki seniorit ovat lomalla: Mistä &%#/$ MINÄ saan apua, jos harkkareilla tulee vastaan jotain, mitä en osaa ratkaista?! – Ai niin, minullehan sanottiin, keneltä kysellä apua.  

Rauhallinen hengitys. Optimistinen asenne. Asioilla on tapana järjestyä.  

Mallin ottaminen omista ohjaajistani. Työpsykologia. Palautteen antamisen hampurilaismalli.  

Muistot ja tuntemukset omasta harjoittelustani. . .  

”No niin, jaapa näyttö, niin mie vilkasen.” – Oli yksinkertainen ratkaisu useimpiin asioihin.  

Loppujen lopuksi, subjektiivisen kokemukseni mukaan ohjaaminen oli mielestäni melko helppoa ja sujuvaa. Säännölliset katselmointipalaverit ja kommunikaatio varmistivat, että kaikki olivat tehtäviensä tasalla ja että hommat olivat edistyneet. Kaikilla oli tilaa hengittää ja työskennellä ja vapaus kysyä apua tarvittaessa. 

Jos vastaan tuli ongelma, jossa en osannut auttaa, siirryttiin mahdollisuuksien mukaan seuraavaan hommaan, tai laitettiin kysely kokeneemmille.  

Muu suoriutuminen oli harjoittelijoista itsestään kiinni.   

Luottamussuhde 

Kokeillessani ohjaajan roolia, koin uuden oivalluksen, jota en harjoittelijana ollut vielä saanut –todennäköisesti siksi, että olin liian innoissani opettelemassa kaikkea uutta, enkä ollut asiaa siksi edes pohtinut. 

Ohjaajan ja harjoittelijan välinen luottamussuhde on keskeinen osa prosessia.  

Harjoittelijan tulee pystyä luottamaan siihen, että ohjaaja on tarvittaessa saatavilla, toimii tukena ja turvana ja tarvittaessa myös lohduttajana, jos esimerkiksi virheen takia tullut morkkis iskee. Tässä pääsin antamaan vartaistukea, kertomalla mokista, joita sattui oman harjoitteluni aikana.  

Ohjaajan puolestaan tulee pystyä luottamaan siihen, että harjoittelijat suorittavat annetut tehtävät parhaansa mukaan. Tämä siksi, että harjoittelijat yleensä otetaan keventämään muiden työntekijöiden taakkaa, ei pelkästään harjoittelun ilosta. Jos harjoittelija lusmuilee, hoitaa työnsä puolivillaisesti tai ei ollenkaan, kasaantuu tuo työ yleensä ohjaajan vastuulle. Tämä kiristää myös ohjaajan pinnaa ja näkyy – valitettavasti, mutta erittäin todennäköisesti— tavalla tai toisella myös ohjauksen laadussa. Tämä johtaa kokemukseen negatiivisesta harjoittelusta molemmille osapuolille.  

Avaimet onnistuneeseen etäharjoitteluun ja sen ohjaamiseen 

Kokemukseni mukaan etäharjoittelu ja sen ohjaaminen voivat olla antoisia kokemuksia, oppimisprosesseja ja mukavia muistoja.  Käyn lyhyesti läpi, mitkä keinot, ajatusmallit ja työtavat koin toimivaksi omassa harjoittelussani ja roolissani ohjaajana.  

Harjoittelijan kannattaa:  

  • Olla avoin ja utelias 
  • Tutustua harjoittelupaikkaan ja sen valmiisiin projekteihin etukäteen, niin tiedät mitä sinulta odotetaan (Googlaa/vieraile/ole yhteydessä) 
  • Oma-aloitteinen –Jos tieto löytyy googlaamalla, googlaa 
  • Kysy apua tarvittaessa, et jää ongelmasi kanssa yksin 
  • Kertoa heti, jos huomaa tai luulee tehneensä virheen, jota ei osaa itse korjata 

Ohjaajan kannattaa:  

  • Valmistautua tarvittaessa ennalta (materiaalien ja tehtävien valmistelu) 
  • Kysyä millaista ohjausta harjoittelija haluaa, oli se sitten tilaa hengittää tai ’kädestä pitämistä’ 
  • Tiedostaa, että kaikki harjoittelijat ovat yksilöitä, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle 
  • Myöntää avoimesti, jos ei itse tiedä jotain 
  • Kysyä palautetta ohjauksestaan, sillä ohjaajakin on kehittyvä yksilö 

Etäharjoittelu – mörkö vai mahdollisuus: lopulliset pohdinnat 

Kokeiltuani roolia sekä etäharjoittelijana että -ohjaajana, aloin pohtia, miksi etäharjoitteluja ei ole enempää. Kuten aiemmin totesin, se lienee suurempi mörkö yrityksille ja ohjaajille kuin harjoittelijoille itselleen, mutta menetetäänkö tässä myös mahdollisuuksia puolin ja toisin?  

Etäharjoittelu tarjoaa mahdollisuuden saada harjoittelupaikkoja ja harjoittelijoita laajemmalta alueelta. Tämä tarjoaa potentiaalisen mahdollisuuden unelmien harjoittelupaikkaan, mutta myös unelmien työntekijään.  

Vaikka lähiharjoittelu on todennäköisesti ja yleiseen oletukseen pohjautuen molemmille osapuolille helpompaa ja integroi harjoittelijan paremmin työyhteisöön, voi se johtaa myös menetettyihin mahdollisuuksiin. Kangistuneisiin ennakko-oletuksiin nojaaminen ei aina ole hyvästä: Tiettyyn paikkaan luotu harjoittelija ja mahdollisesti tuleva työntekijä eivät koskaan kohtaa ja tässä tapauksessa jaettu mahdollisuus on menetetty mahdollisuus.  

Myös nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen etäharjoittelu on mielestäni asia, johon tulisi panostaa enemmän. Korona-pandemia loi uusia toteutusmalleja niin opiskelu- kuin työskentelytapoihin, joten miksei näitä malleja voisi laajentaa rohkeasti myös harjoitteluun aloilla, joissa etäharjoittelu on mahdollista?  

Voisiko tässä peräti piillä uusi työterveyttä edistävä markkinarako – ei pelkästään IT-alalle, vaan myös muille aloille, jotka voisivat työllistää etätyön tarpeen omaavia ihmisiä? 

On toki tärkeää huomata, että kaikkea IT-alaan liittyvää ei ole mahdollista tehdä etänä niin harjoittelussa kuin työssäkään muun muassa tietoturvasyistä, eivätkä kaikki ihmiset sovellu etäilyyn, mutta tässä on mielestäni paljon pohtimista työnantajista harjoittelijoihin ja kaikille siltä väliltä.  

Rohkaisin jopa työnantajia pohtimaan, olisiko heidän mahdollista ottaa opiskelijoita etäharjoitteluun ja miten he voisivat kehittää omaa osaamistaan etäharjoittelun mahdollistamiseksi.